Olipa kerran kaukaisessa galaksissa avaruusolento nimeltä Zog, joka oli utelias ja seikkailunhaluinen. Zog oli aina haaveillut matkustamisesta kaukaisille planeetoille, ja eräänä päivänä hän päätti ottaa avaruusaluksensa ja lähteä tutkimaan universumia. Matkallaan hän päätyi sinivihreälle planeetalle, jota sen asukkaat kutsuivat Maaksi.
Kun Zog laskeutui Maahan, hän huomasi olevansa keskellä vehreää metsää. Puut huojuivat lempeässä tuulessa, ja aurinko paistoi kirkkaasti taivaalla. Kaikki oli uutta ja ihmeellistä Zogille, joka ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa kotiplaneetallaan.
Zog alkoi tutkia ympäristöään varovasti. Hän ihaili kukkien kirkkaita värejä ja kuunteli lintujen laulua, joka kaikui metsän halki. Kävellessään eteenpäin hän yhtäkkiä kuuli rapinaa pensaikosta. Zog pysähtyi ja kääntyi äänen suuntaan, sydän jännityksestä pamppaillen.
Pensaikosta astui esiin pieni eläin, joka muistutti hieman karvaista palloa. Eläin katseli Zogia uteliaasti suurilla silmillään ja heilutti varovasti pientä häntäänsä. Zog ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa, mutta hän tunsi, ettei eläin ollut vaarallinen.
Eläin lähestyi varovaisesti Zogia ja nuuhkaisi häntä. Zog hymyili ja kumartui alas, ojentaen kätensä ystävällisesti. Eläin epäröi hetken, mutta sitten se astui lähemmäksi ja nuolaisi Zogin kättä. Tämä sai Zogin nauramaan, ja hän silitti varovasti eläimen pehmeää turkkia.
Zog ja pieni eläin viettivät koko päivän yhdessä metsässä leikkien ja tutkien ympäristöä. He oppivat toisiltaan uusia asioita ja jakoivat monia unohtumattomia hetkiä. Zog antoi eläimelle nimen Kuu, koska sen silmät loistivat kuin kirkkaat kuut taivaalla.
Kun ilta alkoi hämärtyä, Zog tiesi, että hänen oli aika palata avaruusalukselleen ja jatkaa matkaansa. Hän hyvästeli Kuun haikein mielin, mutta lupasi palata jonain päivänä. Kuu katsoi Zogia lempeästi ja nuolaisi hänen kättään hyvästiksi.
Zog nousi alukseensa ja nousi taivaalle, katsellen vielä hetken metsän yllä. Hän tiesi, että vaikka hän jatkaisi matkaansa uusiin maailmoihin, hän ei koskaan unohtaisi ystäväänsä Kuuta ja heidän yhdessä viettämäänsä päivää.
Ja niin Zog jatkoi matkaansa avaruudessa, mutta sydämessään hän kantoi aina mukanaan muistoa ystävyydestä, joka oli syntynyt pienessä maapallon metsässä.