Elina oli aina ollut utelias luonteeltaan. Hän asui pienessä kylässä, jossa kaikki tunsivat toisensa. Kylän laidalla sijaitsi suuri, vanha kartano, jota kutsuttiin Laakson kartanoksi. Sen omisti tohtori Laakso, erakkomainen mies, josta liikkui kylässä monenlaisia huhuja. Jotkut sanoivat, että hän oli kemisti, toiset väittivät hänen olevan arkeologi, mutta kukaan ei oikeastaan tiennyt, mitä hän teki.
Eräänä aurinkoisena aamuna Elina päätti, että oli aika selvittää tohtori Laakson salaisuus. Hän tiesi, että se olisi vaikeaa, mutta uteliaisuus voitti hänen pelkonsa. Hän pakkasi reppuunsa eväitä, muistikirjan ja taskulampun ja suuntasi kohti kartanoa.
Kun Elina saapui kartanolle, hän huomasi, että portti oli raollaan. Hän epäröi hetken, mutta sitten rohkaisi mielensä ja pujahti sisään. Kartanon piha oli villiintynyt, ja polku oli hädin tuskin näkyvissä rikkaruohojen seassa. Elina kulki varovaisesti eteenpäin, kunnes saavutti kartanon oven.
Oven vieressä oli suuri ikkuna, josta Elina kurkisti sisään. Hän näki valtavan kirjaston, jonka hyllyt olivat täynnä vanhoja kirjoja. Kirjaston keskellä seisoi tohtori Laakso, syventyneenä lukemaan paksua, nahkakantista kirjaa. Elina ei voinut uskoa silmiään – tohtori Laakso näytti aivan erilaiselta kuin hän oli kuvitellut. Miehen kasvoilla oli ystävällinen ilme, ja hänen silmänsä säihkyivät innostuksesta.
Yhtäkkiä tohtori Laakso kohotti katseensa ja huomasi Elinan ikkunassa. Hän hymyili ja viittasi Elinaa tulemaan sisään. Epäröiden Elina avasi oven ja astui kirjastoon.
”Hei, Elina”, tohtori Laakso sanoi lempeästi. ”Olen odottanut, että joku kylästä uskaltautuisi tänne. Olen pahoillani, jos olen vaikuttanut erakoituneelta, mutta olen ollut kiireinen tutkimusteni parissa.”
Elina hämmentyi. ”Mitä sinä tutkit?” hän kysyi varovasti.
Tohtori Laakso naurahti. ”Tutkin vanhaa kansanperinnettä ja yritän yhdistää sitä nykyaikaiseen tietoon. Tämä kirja täällä”, hän sanoi osoittaen lukemaansa kirjaa, ”sisältää muinaisia tarinoita ja legendoja, joita olen koonnut ympäri maata.”
Elina kuunteli lumoutuneena. Hän vietti koko päivän tohtori Laakson seurassa, kuunnellen tarinoita ja katsellen vanhoja käsikirjoituksia. Lopulta hän ymmärsi, että tohtori Laakson salaisuus ei ollut pelottava tai vaarallinen, vaan kiehtova ja arvokas. Hän oli mies, joka eli intohimonsa kautta, ja Elina tunsi olonsa etuoikeutetuksi saadessaan jakaa tuon intohimon edes hetkeksi.
Palatessaan kotiin Elina ajatteli, että joskus salaisuudet eivät olekaan sellaisia, mitä me kuvittelemme. Joskus ne ovat ikkunoita uusiin maailmoihin, jotka odottavat löytämistään.