Oli kaunis kesäpäivä, kun nuori tyttö nimeltä Aino päätti lähteä tutkimusretkelle läheiseen metsään. Hän oli aina ollut utelias ja rakasti luonnon kauneutta, ja tänään metsä oli erityisen vehreä ja kutsuva. Aurinko siivilöityi puiden lomasta, ja lintujen laulu loi maagisen tunnelman.
Kun Aino käveli syvemmälle metsään, hän huomasi jotakin kummallista. Ympäristö muuttui hiljaisemmaksi, ja ilmassa tuntui erikoinen energia. Hän jatkoi matkaansa, kunnes saapui pieneen aukeamaan, jota ympäröivät korkeat, vanhat puut. Aukeaman keskellä oli pyöreä kivikehä, jota Aino ei ollut koskaan aiemmin nähnyt.
Uteliain mielin hän astui lähemmäksi ja huomasi, että kivien pinnalla oli kaiverruksia, jotka näyttivät muinaisilta symboleilta. Juuri kun hän kumartui tarkastelemaan niitä tarkemmin, hän kuuli hiljaa kuiskivan äänen. Se ei kuulunut ihmiselle, mutta se ei myöskään ollut pelottava – pikemminkin rauhoittava ja kutsuva.
Aino katseli ympärilleen ja huomasi, että aukeaman reunalla seisoi kolme olentoa. Ne olivat ihmisen kaltaisia, mutta niiden iho hohti pehmeää, hopeista valoa ja niiden silmät olivat syvän siniset kuin kesätaivas. Aino tunsi sydämessään, että nämä olivat muukalaisia, mutta eivät vaarallisia tai pahantahtoisia.
Olennot viittilöivät Ainon luokseen. Epäröiden, mutta uteliaisuuden voittamana, hän astui lähemmäksi. Yksi muukalaisista ojensi kätensä ja puhui Ainolle hiljaisella, melodisella äänellä, joka tuntui kuin se olisi ollut osa metsän ympärillä soivaa musiikkia.
”Älä pelkää, Aino”, olento sanoi. ”Olemme tulleet kaukaisesta maailmasta, mutta jaamme rakkautesi luontoa kohtaan. Tämä metsä on vanha ja täynnä muinaista voimaa, joka yhdistää maailmamme.”
Aino kuunteli lumoutuneena, ja hänen sydämensä täyttyi rauhasta ja ilosta. Hän vietti pitkän tovin keskustellen muukalaisten kanssa, oppien heiltä metsän salaisuuksista ja siitä, kuinka kaikki maailmat olivat toisiinsa kietoutuneita näkymättömien säikeiden kautta.
Kun aurinko alkoi laskea, muukalaiset hyvästelivät Ainon, luvaten palata jonain päivänä. Aino palasi kotiinsa sydän täynnä ihmetystä ja iloa, tietäen, että metsä oli nyt entistä rakkaampi hänelle – salaperäinen, mutta ystävällinen paikka, joka kätki sisäänsä loputtomia tarinoita ja mahdollisuuksia.