Oli synkkä ja myrskyinen yö pienessä suomalaisessa kaupungissa, kun terveyskeskuksen ylle laskeutui pelon varjo. Kaupungin asukkaat olivat tottuneet rauhalliseen elämään, mutta nyt heitä piinasi mystinen tapaus, joka oli saanut alkunsa vain muutamaa viikkoa aikaisemmin.
Kaikki alkoi, kun terveyskeskuksen henkilökunta alkoi huomata outoja tapahtumia. Yksi toisensa jälkeen, potilaat kertoivat tuntevansa kylmän viillon ihollaan, vaikka kukaan ei ollut heitä koskettanut. Aluksi henkilökunta piti sitä stressin tai mielikuvituksen tuotteena, mutta pian he huomasivat, että jotain paljon synkempää oli tekeillä.
Eräänä yönä, kun myrsky raivosi ulkona, sairaanhoitaja nimeltä Liisa jäi ylitöihin. Hän oli ahkera ja omistautunut työlleen, mutta sinä iltana hän tunsi olonsa levottomaksi. Terveyskeskuksen käytävät olivat hiljaisia, ja vain satunnaiset salamat valaisivat pimeitä nurkkia.
Käydessään tarkistamassa potilaita, Liisa kuuli etäistä kuiskintaa. Hän pysähtyi ja kuunteli tarkemmin, mutta ääni katosi kuin se olisi ollut vain tuulen huminaa. Liisa pudisti päätään ja jatkoi matkaansa, mutta hänen sydämensä sykki tavallista nopeammin.
Kun hän saapui erään potilashuoneen ovelle, hän näki jotain, mikä sai hänen verensä hyytymään. Huoneen keskellä seisoi hahmo, kasvot piilossa hupun varjossa. Ennen kuin Liisa ehti reagoida, hahmo liikahti ja katosi kuin savuna ilmaan. Liisa ryntäsi huoneeseen ja löysi potilaan makaamassa sängyssä, kasvoillaan rauhallinen ilme, mutta käsivarressaan uusi viilto.
Hänen käsi vapisi, kun hän painoi hälytysnappia. Pian muut hoitajat saapuivat paikalle, mutta mystinen viiltäjä oli jo poissa. Kaupungin poliisi kutsuttiin tutkimaan tapausta, mutta he eivät löytäneet mitään johtolankoja.
Tieto mystisestä viiltäjästä levisi nopeasti, ja kaupungin asukkaat alkoivat pelätä terveyskeskukseen menoa. Kukaan ei tuntenut oloaan turvatuksi, ja jokainen varjo vaikutti uhkaavalta. Liisa tiesi, että hänen oli tehtävä jotain, mutta mitä yksi sairaanhoitaja voisi tehdä sellaista pahuutta vastaan?
Viikot kuluivat, ja mystinen viiltäjä jatkoi pelon kylvämistä. Liisa päätti ottaa selvää, kuka tai mikä tämä olento oli. Hän alkoi tutkia vanhoja potilasrekistereitä ja haastatella henkilökuntaa, mutta kukaan ei tiennyt mitään konkreettista. Kuitenkin eräässä vanhassa kansiossa hän löysi merkinnän potilaasta, joka oli kadonnut vuosikymmeniä sitten – potilaasta, joka oli tunnettu kyvystään liikkua varjoissa.
Liisa ei ollut varma, oliko tämä johtolanka vai vain harhautus. Mutta hän tiesi, että hänen oli yritettävä. Seuraavana yönä, kun myrsky jälleen raivosi, hän jäi ylitöihin. Hän kulki terveyskeskuksen käytäviä, sydän pamppaillen, ja odotti.
Äkkiä hän tunsi kylmän viiman, ja hänen edessään seisoi jälleen tuo salaperäinen hahmo. Liisa keräsi kaiken rohkeutensa ja kysyi: ”Miksi teet tätä?”
Hahmo pysähtyi, ja hetken ajan tuntui kuin koko maailma olisi hiljentynyt. Sitten se kuiskasi hiljaa: ”Etsin rauhaa.”
Liisa tajusi, että tämä ei ollut vain paha olento, vaan eksynyt sielu. Hän puhui lempeästi, tarjoten apuaan, ja pikkuhiljaa hahmo alkoi haihtua pois, jättäen jälkeensä vain rauhallisen hiljaisuuden.
Sen yön jälkeen mystinen viiltäjä ei enää palannut, ja terveyskeskus sai takaisin rauhansa. Kaupungin asukkaat saattoivat jälleen hengittää vapaasti, ja Liisa tiesi, että joskus pelon takana voi piillä vain kaipuu ymmärrykseen ja rauhaan.