Oli synkkä ja myrskyinen yö, kun vanha Meilahden sairaala seisoi yksinään Helsingin keskustassa. Kuun haalea valo heijastui lasisten ikkunoiden läpi, luoden pitkiä varjoja käytäville. Sairaalan henkilökunta oli tottunut yöllisiin ääniin – vierailevien lokkien huutoihin ja tuulen ulvontaan – mutta tänä yönä jokin oli toisin.
Sairaanhoitaja Elina kulki pitkin kolmannen kerroksen käytävää, kun hän tunsi kylmän väreen kulkevan selkäänsä pitkin. Hän pysähtyi hetkeksi, kuunnellen tarkasti. Hiljaisuus oli syvä ja epätavallinen. Juuri kun hän oli jatkamassa matkaansa, hän kuuli kevyen askeleen kantautuvan takanaan. Hän kääntyi nopeasti, mutta käytävä oli tyhjä.
Elina pudisti päätään ja ajatteli, että hänen mielensä teki tepposia. Hän oli ollut valvomassa jo monta yötä peräkkäin, ja väsymys alkoi ottaa veronsa. Hän jatkoi matkaansa, kulkien huoneiden ohi, joissa potilaat nukkuivat rauhallisesti. Mutta hänen mieltään kaihersi kummallinen tunne siitä, että joku tai jokin tarkkaili häntä.
Samaan aikaan sairaalan kellarissa, vanhojen arkistojen keskellä, nuori lääkäri nimeltä Mika tutki sairaalan historiaa. Hän oli kuullut huhuja oudoista tapahtumista ja halusi tietää, oliko niissä perää. Kun hän plarasi pölyisiä kansioita, hän löysi merkintöjä useista selittämättömistä kuolemista, jotka olivat tapahtuneet vuosikymmeniä sitten. Kaikki uhrit olivat menehtyneet samalla tavalla, ilman selkeää syytä.
Mikaa kiehtoi erityisesti yksi tapaus: nuori nainen, joka oli löydetty kuolleena juuri samalta käytävältä, jossa Elina nyt työskenteli. Hänen kuolemansa oli jäänyt mysteeriksi, ja sen ympärillä oli synkkiä huhuja. Mika päätti tutkia asiaa tarkemmin ja nousi takaisin ylös kolmannen kerroksen käytävälle.
Kun Mika saapui käytävälle, hän näki Elinan seisovan kauempana, selvästi hämmentyneenä. ”Oletko kunnossa?” Mika kysyi lähestyessään häntä.
Elina nyökkäsi, mutta hänen kasvoillaan oli yhä levoton ilme. ”Luulen, että näin jotain… tai jonkun”, hän sanoi hiljaa.
He seisoivat hetken hiljaisuudessa, kunnes he kuulivat yhdessä kevyen naurun, joka kaikuikin käytävällä. Se ei kuulunut sairaalan potilaille tai henkilökunnalle. Ääni oli aavemainen, kuin menneisyyden kaiku.
Mika ja Elina päättivät ottaa selvää, mistä ääni tuli. He kulkivat käytävää pitkin varovasti, kunnes saapuivat vanhaan huoneeseen, jota ei oltu käytetty vuosiin. Ovi narahti auki, ja he astuivat sisään. Huoneessa oli vain vanha vuode, ja ikkunoista tuleva kuuvalo valaisi huoneen aavemaisesti.
Yhtäkkiä ilma tuntui kylmältä, ja varjot huoneen kulmissa alkoivat liikkua kuin elävät olennot. Mika tunsi sydämensä sykkeen kiihtyvän, kun hän tajusi, että he eivät olleet yksin. Varjoista ilmestyi hahmo, joka oli kuin suoraan sairaalan menneisyydestä – nuori nainen, jonka kasvot ilmaisivat sekä surua että rauhaa.
Hahmo katsoi heitä hetken ajan, ja sitten se alkoi haihtua, jättäen jälkeensä vain hiljaisuuden. Elina ja Mika seisoivat jäätyneinä paikalleen, kunnes hahmo oli täysin kadonnut.
Käytävillä kuiskittiin pitkään tästä illasta, ja vaikka mitään konkreettista ei voitu todistaa, Elina ja Mika tiesivät, että sairaalan varjoissa piilee tarinoita, jotka odottavat kertomistaan. He olivat kohdanneet menneisyyden haamut, ja sairaalan käytävillä liikkuvat varjot muistuttivat heitä siitä, että joskus edes kuolema ei voi vaientaa kaikkia ääniä.