Kaukana Itämeren saaristossa, pienen saaren kärjessä, seisoi vanha majakka. Majakka oli seissyt paikallaan jo yli sata vuotta, ja sen valonsäde oli ohjannut monet alukset turvaan myrskyisiltä vesiltä. Mutta majakanvartijasta, joka siellä asui, liikkui monia tarinoita. Häntä kutsuttiin salaperäiseksi majakanvartijaksi, sillä harva oli nähnyt hänet, ja vielä harvempi oli päässyt hänen kanssaan puheisiin.
Eräänä sumuisena syyspäivänä nuori meribiologi nimeltään Laura päätti lähteä tutkimusmatkalle saarelle. Hän oli kuullut tarinoita majakanvartijasta ja halusi selvittää, olivatko ne totta. Laura oli aina ollut kiinnostunut saariston luonnosta ja sen mysteereistä, ja tämä majakka oli hänen mielestään täydellinen tutkimuskohde.
Saavuttuaan saarelle Laura tunsi heti paikan erikoisen tunnelman. Sumun keskeltä kohosi majakka, ja sen hiljainen jyhkeys teki vaikutuksen. Hän nousi kivisiä portaita ylös majakan ovelle ja koputti varovasti. Ovi avautui hitaasti, ja kynnykselle ilmestyi vanha mies. Hänellä oli harmaa parta ja syvälle painunut villamyssy. Miehen silmissä oli lämpöä, mutta myös salaisuuksia.
”Tervetuloa”, mies sanoi äänellä, joka oli yhtä aikaa lempeä ja syvä kuin meren kohina. ”Minä olen Eero, tämän majakan vartija.”
Laura esittäytyi ja kertoi tulleensa tutkimaan saaren ekosysteemiä. Eero nyökkäsi ymmärtäväisesti ja kutsui hänet sisään. Majakan sisällä oli lämmin ja kodikas, ja hyllyt olivat täynnä kirjoja ja merikarttoja. Korkealla ikkunasta avautui näkymä, joka sai Lauran haukkomaan henkeään — meri ulottui silmänkantamattomiin, ja sen pinta oli peilityyni.
Eero johdatti Lauran ylös majakan kapeita portaita. Korkeimmasta kerroksesta he saattoivat nähdä ympäröivän saariston kaikessa kauneudessaan. ”Täällä on hyvä tarkkailla niin säätä kuin meren elämääkin”, Eero sanoi. ”Majakan valo ei ole ainoa asia, joka täällä loistaa.”
Päivän kuluessa Laura oppi, että Eero ei ollut vain majakanvartija. Hän oli myös saariston suojelija, joka piti huolta siitä, että luonto säilyi koskemattomana. Eero kertoi tarinoita vanhoista ajoista, kun majakka oli ollut elintärkeä merenkulkijoille. Hän jakoi myös Lauran kanssa salaisuuksia saaren harvinaisista kasveista ja eläimistä, joita hän oli vuosien varrella oppinut tuntemaan.
Kun aurinko laski horisontin taakse, Laura ymmärsi, miksi Eero oli niin salaperäinen. Hänen työnsä ei ollut vain ohjata aluksia turvaan, vaan myös varjella saariston haurasta kauneutta. Laura kiitti Eeroa ja lupasi palata vielä joskus.
Laura lähti saarelta, mutta majakka ja sen salaperäinen vartija jäivät hänen mieleensä. Eeron tarinat ja viisaus olivat tehneet häneen syvän vaikutuksen, ja hän tiesi, että saariston salaisuudet odottivat yhä löytäjäänsä. Eero oli saaren sydän, ja majakka sen sykkivä valo.