Sairaalan hiljaisuus oli käsinkosketeltava. Ainoa ääni, joka rikkoi rauhan, oli monitorien tasainen piippaus, kun ne seurasivat elämän hauraita merkkejä. Valkoiset seinät, steriilit käytävät ja huoneet, joissa leijui desinfiointiaineen haju, loivat ympäristön, jossa aika tuntui pysähtyneen.
Huoneen nurkassa seisoi vanha nojatuoli, sen verhoilu kulunut ja ajan patinoima. Se oli nähnyt lukemattomia tunteita: toivoa, pelkoa, surua. Tuolissa istui nyt mies, jonka kasvot olivat uupumuksen ja huolen uurtamat. Hänen katseensa oli kiinnittynyt vuoteessa makaavaan hahmoon, joka näytti niin hauraalta ja pieneltä koneiden keskellä.
Vuoteessa makasi hänen vaimonsa, Elina. Hänen hengityksensä oli hidasta ja pinnallista, ja jokainen sisäänhengitys tuntui olevan taistelu. Kuoleman varjo viipyi huoneessa, vaikka mies yritti epätoivoisesti olla ajattelematta sitä. Hän puristi vaimonsa kättä, toivoen, että hänen läsnäolonsa voisi vetää tämän takaisin elämän reunalta.
Muistot tulvivat miehen mieleen: heidän yhteiset matkat, nauru, joka täytti heidän kotinsa, ja ne lukemattomat pienet hetket, jotka olivat rakentaneet heidän yhteisen elämänsä. Nyt kaikki tuo tuntui liukuvan pois, ja hän tunsi itsensä avuttomaksi.
Lääkäri astui hiljaa huoneeseen, katsoen miestä myötätuntoisesti. ”Me teemme kaiken voitavamme”, hän sanoi lempeällä äänellä. Mies nyökkäsi, vaikka sanat eivät tuoneet lohtua. Hän tiesi, että elämä ja kuolema olivat joskus asioita, joita ei voinut hallita.
Päivä vaihtui iltaan, ja sairaalan valot alkoivat himmetä. Mies ei ollut liikahtanut, yhä puristaen vaimonsa kättä. Hän tunsi, kuinka Elinan ote alkoi heiketä, ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.
Juuri ennen keskiyötä Elina veti viimeisen hengenvetonsa. Koneet päästivät pitkän, tasaisen äänen. Mies istui hiljaa, tunteiden myrsky riehuen hänen sisällään. Kuoleman varjo oli laskeutunut lopullisesti huoneeseen, mutta samalla hän tunsi rauhaa. Elina ei enää kärsinyt.
Mies nousi hitaasti tuolista ja kumartui suutelemaan vaimonsa otsaa. ”Hyvästi, rakkaani”, hän kuiskasi ääni murtuen. Hän käveli käytävää pitkin ulos, sairaalan valot loivat pitkiä varjoja hänen askeltensa taakse. Vaikka hän tunsi tyhjyyden sisällään, hän tiesi, että Elinan muisto eläisi hänessä ikuisesti.