Liisa oli aina ollut utelias luonteeltaan, ja kun hän muutti vanhaan kartanoon kaukana kaupungista, hän ei voinut vastustaa kiusausta tutkia paikkoja. Eräänä sateisena iltapäivänä, kun ukkonen jylisi taustalla, hän päätti tutustua talon vanhaan kellariin. Se oli pölyinen ja hämärä, täynnä vanhoja huonekaluja ja laatikoita, jotka olivat unohtuneet vuosikymmenten saatossa.
Kellarin perällä, piilossa hylätyn lipaston takana, Liisa löysi vanhan, lukitun arkun. Uteliaisuus voitti, ja hän etsi talosta avaimen, joka saattaisi sopia lukkopesään. Lopulta, salaperäisen kaapin kätköistä, hän löysi pienen, ruostuneen avaimen, joka sopi täydellisesti arkun lukkoon.
Kun Liisa avasi arkun, hän hämmästyi sen sisällöstä. Siellä oli outo, hehkuva aine, joka näytti liikkuvan kuin elävä. Aine oli säilötty lasipurkkiin, joka oli peitetty oudoilla merkeillä ja kirjoituksilla. Liisa ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa.
Arkun pohjalla oli myös vanha kirje, jonka paperi oli kellastunut ajan myötä. Kirjeen teksti oli kirjoitettu kauniilla, mutta vanhanaikaisella käsialalla. Liisa alkoi lukea:
”Rakas löytäjä, jos olet avannut tämän arkun, olet löytänyt jotain, mitä ei olisi koskaan pitänyt paljastaa. Tämä aine on vaarallinen ja sitä ei saa koskea. Se on peräisin ajasta ja paikasta, jota emme voi ymmärtää. Älä koskaan yritä käyttää sitä mihinkään tarkoitukseen. Se tuo mukanaan vain tuhoa. Muista: ’ei uudestaan’.”
Liisa tunsi kylmän väreen kulkevan selkäänsä pitkin. Hän katsoi vielä kerran hehkuvaa ainetta, sulki arkun huolellisesti ja päätti jättää sen paikoilleen. Hän ei tiennyt, mikä mysteeri siihen liittyi, mutta tiesi, ettei halunnut ottaa siitä selvää.
Tästä päivästä lähtien Liisa tunsi, että kartanossa oli jotain enemmän kuin vain vanhaa historiaa. Jokin salaperäinen ja tuntematon. Mutta hän oppi kunnioittamaan menneisyyden varoituksia ja jätti arkun ja sen salaisuudet omaan rauhaansa.