Helsingin keskustassa sijaitseva vanha sairaala oli tunnettu pitkistä käytävistään ja korkeista ikkunoistaan, joiden läpi kaupungin valot loistivat yöllä kuin tähdet. Mutta eräänä kylmänä talviyönä sairaalaan saapui jotakin, mikä ei ollut lainkaan tavanomaista.
Yövuorossa ollut sairaanhoitaja, Laura, kulki hiljaisia käytäviä pitkin, tarkistaen potilaiden tiloja. Kaikki vaikutti rauhalliselta, kunnes hän saapui huoneeseen numero 309. Huoneessa oli vanha nainen, rouva Kallio, joka oli ollut sairaalassa jo useita viikkoja toipumassa leikkauksesta. Laura avasi oven ja astui sisään. Hän huomasi heti, että jokin oli vialla.
Rouva Kallio makasi vuoteellaan liikkumatta, ja hänen kasvoillaan oli kummallinen ilme. Laura tunsi kylmien väreiden kulkevan selkäänsä pitkin. Hän astui lähemmäs ja huomasi, että rouva Kallio ei hengittänyt. Sydän hakaten Laura tarkisti pulssin, mutta se oli poissa.
Laura hälytti nopeasti lääkärit paikalle, ja pian huone täyttyi kiireisistä askeleista ja hiljaisista kuiskauksista. Lääkärit yrittivät elvyttää rouva Kalliota, mutta se oli turhaa. Rouva oli poissa.
Kuolema oli odottamaton, eikä lääkäreillä ollut selitystä sille. Rouva Kallio oli ollut toipumassa hyvin, eikä mikään viitannut näin äkilliseen päättymiseen. Koko sairaalan henkilökunta oli ymmällään, mutta he eivät tienneet, että tämä oli vasta alkua.
Seuraavina viikkoina sairaalassa alkoi tapahtua outoja asioita. Potilaat kertoivat nähneensä varjoja käytävillä, ja öisin kuului outoja ääniä, jotka eivät tuntuneet tulevan mistään tietystä suunnasta. Laura itsekin oli alkanut tuntea oudon läsnäolon kulkiessaan yksin käytävillä.
Eräänä yönä, kun Laura oli jälleen yövuorossa, hän kuuli hiljaisen kuiskauksen, joka tuntui tulevan suoraan hänen selkänsä takaa. ”Auta minua…” ääni kuiskasi. Laura kääntyi nopeasti, mutta käytävä oli tyhjä.
Päätettyään selvittää, mistä oli kyse, Laura alkoi tutkia sairaalan historiaa. Hän löysi vanhoja asiakirjoja, joissa kerrottiin sairaalan menneisyydestä ja siitä, miten se oli toiminut myös psykiatrisena laitoksena vuosikymmeniä sitten. Monet potilaat olivat kokeneet kovia aikoja, ja osa heistä oli menehtynyt traagisissa olosuhteissa.
Laura ymmärsi, että sairaalan seinät kätkivät sisäänsä enemmän kuin pelkkää tiiltä ja laastia. Jokin menneestä oli jäänyt elämään sen käytäville, etsien rauhaa ja vapautusta.
Kun seuraava täysikuu nousi Helsingin ylle, Laura päätti kohdata pelkonsa. Hän astui huoneeseen 309, ja tällä kertaa hän ei tuntenut pelkoa. Hän kuuli jälleen sen hiljaisen kuiskauksen, mutta nyt se tuntui rauhallisemmalta. ”Kiitos,” ääni kuiskasi, ja Laura tiesi, että hän oli auttanut löytämään rauhan.
Sen jälkeen sairaala palasi jälleen tavalliseen arkeensa, ja outojen tapahtumien sarja loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Mutta Laura tiesi, että aina ei tarvitse pelätä tuntematonta – joskus se voi olla vain menneisyyden haamu, joka etsii tietään valoon.