Tuija istui sairaalan valkoisessa odotushuoneessa, kädet hermostuneesti sylissään. Hänen sydämensä pamppaili, ja ilmassa leijui steriilin puhdas tuoksu. Ulkona syksyinen tuuli puhalsi lehtiä pitkin katuja, mutta Tuijan ajatukset olivat täysin toisaalla.
Hän oli saanut puhelun aikaisin aamulla. Hänen veljensä, joka oli aina ollut perheen musta lammas, oli joutunut sairaalaan vakavan onnettomuuden jälkeen. Tuija ei ollut nähnyt häntä vuosiin, mutta jotain puhelussa oli saanut hänet lähtemään heti. Ehkä se oli häilyvä toivo, että he voisivat korjata rikkinäisen suhteensa. Tai ehkä se oli jotain muuta, syvempää ja käsittämättömämpää.
Kun hoitaja tuli kutsumaan häntä sisään, Tuija nousi hitaasti ja seurasi häntä pitkää käytävää pitkin. He saapuivat huoneeseen, jossa veli makasi kalpeana ja liikkumattomana sängyllä. Hänen ympärillään piippailivat monitoreiden äänet, ja letkut kulkivat eri suuntiin kuin elämän langat, jotka pitivät häntä kiinni tässä maailmassa.
Tuija istuutui sängyn viereen ja tarttui veljensä kylmään käteen. Hän hengitti syvään ja yritti löytää oikeat sanat, mutta sanat eivät tulleet. Sen sijaan hänen mieleensä palasi muisto kauan sitten kadonneesta päivästä, jolloin he olivat olleet lapsia. Se oli kesäpäivä, jolloin he olivat löytäneet vanhan päiväkirjan isoäidin ullakolta. Päiväkirja oli paljastanut perhesalaisuuden, joka oli syössyt heidän suhteensa raiteiltaan.
Tuija oli pitänyt salaisuuden itsellään, eikä koskaan kertonut veljelleen. Hän oli ajatellut suojelevansa häntä, mutta nyt hän mietti, oliko tehnyt väärin. Oli liian myöhäistä katua. Hän puristi veljensä kättä lujemmin, toivoen, että tämä heräisi ja kaikki voisi olla toisin.
Yhtäkkiä veljen sormet liikkuivat heikosti, ja hänen silmänsä raottuivat. Tuijan sydän hypähti, ja hän kumartui lähemmäs. ”Tuija…” veli kuiskasi, ääni heikkona mutta tunnistettavana. ”Minä tiedän.”
Kyyneleet nousivat Tuijan silmiin. Hän nyökkäsi, vaikka sanat tuntuivat tarttuvan kurkkuun. ”Olen pahoillani. En tiennyt miten kertoa…” hän aloitti, mutta veli keskeytti hänet.
”Se ei ole väliä enää. Kaikki on mennyt.” Veljen ääni oli rauhallinen, ja hänen katseensa oli pehmeä. ”Kiitos, että tulit.”
Tuija ei voinut pidätellä kyyneleitään. Hän tiesi, että vaikka heillä oli ollut paljon menetettyä aikaa, tämä hetki oli heidän sovintonsa. Salaisuus oli paljastunut, mutta se ei enää ollut heidän välillään. He olivat löytäneet rauhan, traagisesti myöhään, mutta kuitenkin.
Kun Tuija lopulta lähti sairaalasta, hän tunsi itsensä kevyemmäksi. Ulkona tuuli oli tyyntynyt, ja ilta-aurinko värjäsi taivaan lämpimän oranssiksi. Hän tiesi, että veljensä muisto eläisi aina hänen sydämessään, ja että joskus salaisuuksien paljastuminen voi tuoda mukanaan odottamattoman rauhan.