Oli myöhäinen syyskuun ilta, ja terveyskeskuksen valot loistivat himmeästi pimeässä yössä. Lääkäri Anna istui toimistossaan, kädet syvällä raporttipinoissa. Hän huokaisi syvään, sillä työpäivä oli ollut erityisen raskas. Asiakkaita oli riittänyt, ja jokainen tapaus tuntui vaativan enemmän kuin mihin hän oli varautunut.
Kello löi puolta yötä, kun Anna päätti pitää pienen tauon. Hän nousi tuolistaan ja venytteli väsynyttä selkäänsä. Käytävässä oli hiljaista, vain ilmastointilaitteen vaimea hurina kuului taustalla. Hän suuntasi keittiöön keittämään kupillisen kahvia, toivoen sen auttavan häntä pysymään hereillä vielä hetken aikaa.
Kun hän käveli takaisin toimistoonsa, hän kuuli oudon äänen. Se oli kuin kuiskaus, joka kantautui jostain rakennuksen syövereistä. Anna pysähtyi, kuunteli tarkemmin, mutta ääni katosi. Hän pudisti päätään ja ajatteli sen olevan vain hänen mielikuvitustaan.
Palattuaan työpöytänsä ääreen Anna yritti keskittyä raportteihin, mutta oudot äänet jatkuivat. Ne olivat nyt selkeämpiä, kuin askeleita, jotka kaikuivat tyhjissä käytävissä. Hänen sydämensä alkoi tykyttää hieman nopeammin. ”Tämä on naurettavaa”, hän ajatteli itsekseen. ”Ei täällä voi olla ketään muuta.”
Silti uteliaisuus vei voiton, ja Anna päätti tarkistaa käytävät. Hän otti taskulampun laatikostaan ja lähti varovasti tutkimaan tiloja. Käytävät olivat synkkiä ja autioita, ja jokainen nurkka tuntui piilottavan varjoja. Kun hän saapui lastenosaston viereen, hän kuuli selvästi hiljaisen naurun. Se oli lempeä, mutta samalla aavemainen.
Anna tunsi kylmien väreiden kulkevan selkäänsä pitkin. Hän suuntasi taskulampun ääntä kohti ja näki, kuinka varjo liikkui seinällä. Varjo näytti tanssivan, vaikka siinä ei ollut mitään, mikä olisi voinut luoda sen. Hän nielaisi ja astui lähemmäksi.
Silloin hän kuuli äänen selvästi: ”Älä pelkää, Anna. Olen vain vanha kummitus, joka on jäänyt tänne auttamaan.” Ääni oli rauhallinen ja ystävällinen, ja vaikka tilanne oli erikoinen, Anna tunsi pelkonsa haihtuvan hieman.
”Auttaa? Miten kummitus voi auttaa minua?” Anna kysyi ääneen, vaikka tunsi itsensä typeräksi puhuessaan tyhjälle huoneelle.
”Minä olen täällä, jotta et unohtaisi pitää huolta myös itsestäsi. Olet väsynyt, Anna. Muista levätä ja nauttia elämästä, sillä en halua sinunkin jäävän tänne kummittelemaan,” ääni vastasi.
Anna hymyili hieman epäuskoisena, mutta tunsi samalla kiitollisuutta. Ehkä tämä oli vain hänen mielensä keino muistuttaa häntä rauhoittumaan. Hän kiitti kummitusta ja päätti noudattaa sen neuvoa. Hän sammutti taskulampun, palasi toimistoonsa ja alkoi kerätä tavaroitaan kotiinlähtöä varten. Jossain syvällä sisimmässään hän tiesi, että oli saanut tärkeän muistutuksen elämän tasapainosta.
Seuraavana päivänä terveyskeskuksessa oli taas vilkasta, mutta Anna tunsi olonsa virkeämmäksi. Hän tiesi, ettei ollut enää yksin yössä, sillä ystävällinen yökummitus piti huolta myös hänestä.