Leo oli tavallinen mies, tai niin hän antoi kaikkien uskoa. Hän asui pienessä suomalaisessa kylässä, jossa kaikki tunsivat toisensa. Leo oli ystävällinen ja avulias, aina valmis ojentamaan auttavan kätensä naapureille. Kyläläiset pitivät hänestä, mutta he eivät koskaan osanneet arvata, mitä salaisuuksia Leo kantoi mukanaan.
Eräänä syksyisenä iltana, kun lehdet olivat värjäytyneet kullankeltaisiksi ja punaisiksi, kylään saapui muukalainen. Hän oli pitkä, tummatukkainen mies, joka liikkui varjojen lailla. Hänen katseensa pysähtyi aina hetkeksi ihmisiin, aivan kuin hän olisi etsinyt jotakuta. Kyläläiset alkoivat kuiskia ja arvuutella, kuka tämä salaperäinen vierailija voisi olla.
Leo huomasi muukalaisen heti ja tunsi kylmän väreen kulkevan selkäänsä pitkin. Hän tiesi, että hänen menneisyytensä ei ollut jäänyt täysin unholaan. Muukalaisen läsnäolo merkitsi, että hänen salaisuutensa oli vaarassa paljastua.
Seuraavana päivänä, kun Leo oli auttamassa naapuria talon korjaustöissä, muukalainen ilmestyi hänen eteensä. ”Leo”, mies sanoi matalalla äänellä, ”sinua on etsitty kauan. On aika palata.”
Leo tiesi, ettei voinut paeta enää. Hänen oli kohdattava menneisyytensä, vaikka se merkitsisi vaaran palaamista hänen elämäänsä. Hän nyökkäsi hiljaa ja pyysi muukalaista tulemaan mukaansa sivummalle, pois uteliaiden katseiden alta.
Kun he olivat kahden, muukalainen kertoi, että Leo oli ollut aikoinaan osa salaista järjestöä, joka toimi oikeuden puolesta. Leo oli joutunut pakenemaan, kun hänen henkilöllisyytensä paljastui vihollisille. Nyt häntä tarvittiin jälleen, sillä vanha vihollinen oli noussut uudelleen uhkaamaan maailmaa.
Leo tiesi, ettei hän voinut kieltäytyä. Hän oli vannonut suojelevansa viattomia ja tiesi, että hänen oli toimittava nopeasti. Hän pakkasi vähäiset tavaransa ja jätti kyläläisille viestin, jossa kiitti heidän ystävyydestään ja toivotti heille kaikkea hyvää.
Kyläläiset eivät koskaan saaneet tietää, minne Leo lähti tai miksi. Mutta he muistivat hänet aina miehenä, joka oli valmis auttamaan muita, ja joka teki mitä oli oikein, silloinkin kun se vaati nopeaa toimintaa ja suurta rohkeutta.