Oli pimeä ja tyyni yö, kun nuori seikkailija nimeltä Aino asteli syvälle metsään. Täysikuu valaisi polun, ja metsä ympärillä oli hiljainen lukuun ottamatta satunnaista yöhön kaikuvien pöllöjen huhuilua. Aino oli kuullut tarinoita salaperäisistä valoista, jotka ilmestyivät metsän syvyyksiin ja houkuttelivat rohkeita kulkijoita seikkailuihin. Hän tunsi sydämensä sykkivän innostuksesta ja jännityksestä.
Kävellessään eteenpäin Aino huomasi yhtäkkiä himmeän, mutta selvästi erottuvan valon pilkottavan puiden lomasta. Valo näytti tanssivan kuin leikkisä liekki, ja Aino tunsi vastustamatonta halua seurata sitä. Hän poikkesi polulta ja alkoi kulkea valoa kohti, varoen astumasta pimeyteen kätkeytyvien juurien ja oksien päälle.
Mitä syvemmälle hän meni, sitä kirkkaammaksi valo muuttui. Pian Aino huomasi saapuneensa pienelle aukiolle, jonka keskellä kasvoi vanha, jykevä tammi. Valo näytti kumpuavan tämän tammen juurelta. Uteliaana Aino lähestyi puuta ja huomasi, että sen juurella oli pieni kivi, joka hohti pehmeää, maagista valoa.
Kun Aino kumartui koskettamaan kiveä, hän tunsi lämmön leviävän sormissaan ja kuuli hiljaisen kuiskauksen, joka kantautui suoraan hänen mieleensä. ”Olet löytänyt metsän sydämen, nuori seikkailija”, ääni sanoi. ”Tämä on portti, jonka kautta voit nähdä metsän salaisuudet ja ymmärtää sen ikiaikaisen viisauden.”
Aino tunsi sydämensä täyttyvän kunnioituksesta ja kiitollisuudesta. Hän tiesi, että tämä hetki oli erityinen, ja että hänellä oli mahdollisuus oppia jotain syvällistä ja merkityksellistä. Hän sulki silmänsä ja antoi valon ja äänen johdattaa hänet metsän salaisuuksien äärelle.
Koko yön Aino vietti metsässä, kuunnellen tarinoita menneistä ajoista, oppien ymmärtämään luonnon kiertokulkua ja elämän kauneutta. Kun aamu alkoi sarastaa, hän tiesi, että tämä seikkailu oli vasta alkua. Metsä oli paljastanut hänelle salaisuuksiaan, ja Aino oli valmis jatkamaan matkaansa, nyt viisaampana ja rohkeampana kuin koskaan ennen.