Kaukana pohjoisen metsissä, missä kuuset kuiskivat ja sammal hiljaa hengittää, asui vanha metsänasukas nimeltään Kalevi. Kalevi oli tunnettu kylän väen keskuudessa mystisestä tavastaan liikkua metsässä, ikään kuin hän olisi ollut osa sitä. Monet uskoivat hänen olevan yhteydessä metsän henkiin, joista olivat kuulleet tarinoita lapsuudestaan lähtien.
Eräänä sumuisena aamuna, kun aurinko vasta kurkisteli puiden lomasta, Kalevi lähti tavalliselle aamuvaellukselleen. Hän kulki kapeaa polkua, joka mutkitteli tiheiden puiden lomassa. Polku oli vain hädin tuskin näkyvissä, mutta Kalevi tunsi sen jokaisen kiven ja juuren.
Kun hän saapui vanhalle tammiportille, jonka oksat muodostivat kuin luonnollisen holvikaaren, hän huomasi jotain outoa. Maassa, suurten lehtien alla, kimalteli jotain. Kalevi kumartui ja pyyhkäisi lehdet varovasti syrjään. Siellä loisti vanha medaljonki, jonka kultainen pinta heijasti aamuauringon säteitä.
Medaljongin kaiverrukset olivat hienoja ja yksityiskohtaisia, mutta Kalevi ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Hän tunsi sen olevan jotain erityistä, jotain, mikä ei kuulunut tavalliseen maailmaan. Uteliaisuus voitti ja hän avasi medaljongin. Sen sisällä oli pieni, haalistunut valokuva nuoresta naisesta, hymyilevänä ja onnellisena.
Kalevi istuutui tammen juurelle ja antoi ajatustensa vaeltaa. Kukahan tämä nainen mahtoi olla? Ja kuinka medaljonki oli päätynyt tänne, metsän syvyyksiin? Hetken aikaa hän vain katseli kuvaa, kunnes päätti, että hänen oli selvitettävä tämän arvoituksen tausta.
Seuraavina päivinä Kalevi vietti aikaa kylässä, kysellen vanhimmilta asukkailta medaljongista ja sen kuvassa olevasta naisesta. Lopulta hän tapasi vanhan naisen, joka tunnisti valokuvan. Nainen kertoi surullisen tarinan nuoresta rakastavaisesta, joka oli kadonnut metsään vuosikymmeniä sitten, jättäen jälkeensä vain muutamia muistoja ja paljon kysymyksiä.
Kalevi tunsi sydämessään, että medaljongin löytyminen ei ollut sattumaa. Se oli viesti menneisyydestä, kenties jopa metsän hengiltä itseltään. Hän päätti viedä medaljongin takaisin metsään, paikkaan, josta oli sen löytänyt, ja asettaa sen takaisin lehtien alle.
Kun hän viimein palasi tammen luokse, hän tunsi ympärillään rauhan ja hiljaisuuden, joka oli syvempää kuin koskaan ennen. Kalevi tiesi, että hän oli tehnyt oikein. Mystinen metsänasukas ja vanha medaljonki saivat yhdessä aikaan, että yksi menneisyyden mysteeri sai lopultakin rauhan.