Tuijan arvoitukselliset teot komisario Laineen tutkinnassa
Syksyinen aamu Helsingissä alkoi tavalliseen tapaansa, kun komisario Laine asteli poliisitalon hiljaiseen käytävään. Kylmä tuuli oli puhaltanut yön aikana lehdet maahan, ja niiden kahina täytti kaupungin kadut. Laine oli juuri saamassa kahvikuppinsa valmiiksi, kun hänen puhelimensa soi.
”Komisario Laine, täällä on jotain, mikä vaatii välitöntä huomiotanne”, kuului rikosetsivä Karjalaisen ääni linjan toisessa päässä.
”Selvä, olen matkalla,” Laine vastasi, aavistus jännitystä äänessään. Hän tiesi, että Karjalainen ei soittanut turhaan.
Saavuttuaan rikospaikalle, vanhaan hylättyyn tehtaaseen kaupungin laidalla, Laine huomasi heti, että tässä oli jotain erikoista. Paikka oli täynnä salaperäisiä symboleja, jotka oli maalattu seinille, ja keskellä lattiaa oli suuri kartta Helsingistä. Kartan päälle oli asetettu pieniä esineitä, jotka näyttivät olevan osa suurempaa palapeliä.
”Tämä on todella kummallista,” Karjalainen totesi, kun Laine saapui paikalle. ”Ei mitään merkkejä murtovarkaudesta tai väkivallasta, mutta joku on selvästi halunnut meidän löytävän tämän.”
Laine tutki karttaa tarkemmin ja huomasi, että esineet oli aseteltu muistuttamaan tiettyjä kaupunginosia. Hän rypisti kulmiaan. Tämä ei ollut sattumaa.
Samaan aikaan, kaupungin toisella puolella, Tuija istui pienessä kahvilassa. Hän katseli ikkunasta ulos, kun ihmiset kulkivat ohi kiireisinä. Hänen kasvoillaan oli salaperäinen hymy, ikään kuin hän tietäisi jotain, mitä muut eivät.
Tuija oli viettänyt viimeiset kuukaudet valmistellen tätä hetkeä. Hän oli aina ollut kiinnostunut arvoituksista ja salaisuuksista, ja nyt hänellä oli mahdollisuus toteuttaa jotain erityistä. Hän tiesi, että komisario Laine oli kaupungin paras tutkija, ja halusi nähdä, pystyisikö tämä ratkaisemaan hänen luomansa arvoituksen.
Poliisiasemalla Laine istui toimistossaan ja kävi läpi karttaan liittyviä johtolankoja. Jokainen esine vaikutti viittaavan tiettyyn paikkaan tai tapahtumaan kaupungissa. Oli selvää, että joku yritti viestiä hänelle.
Päivien kuluessa Laine ja hänen tiiminsä seurasivat johtolankoja, jotka veivät heidät mitä erikoisimpiin paikkoihin ympäri Helsinkiä. He löysivät lisää symboleja, piilotettuja viestejä ja lopulta palapelin avaimen: vanhan päiväkirjan, joka kuului Tuijalle.
Päiväkirjan sivuilta paljastui tarina nuoresta naisesta, joka oli kokenut elämänsä varrella monia haasteita, mutta oli aina säilyttänyt uskon ihmisten hyvyyteen ja kykyyn ratkaista arvoituksia. Viimeisellä sivulla oli viesti komisario Laineelle: ”Kiitos, että seurasit johtolankojani. Toivon, että tämä matka avasi silmäsi näkemään maailmaa uudella tavalla.”
Laine hymyili lukiessaan viestiä. Hän ymmärsi nyt, että Tuijan arvoitukselliset teot eivät olleet rikos, vaan kutsu seikkailuun ja uudenlaiseen ajatteluun. Ja vaikka arvoitus oli ratkaistu, hän tiesi, että tämä ei olisi viimeinen kerta, kun hän kuulisi Tuijasta.